kirjoittaja: Xing Liu, Luonnonvarakeskus
Suomennos: Kaisa Kuoppala ja Karoliina Rimhanen, Luonnonvarakeskus
Hiilijalanjäljen merkitys
Hiilijalanjälki kuvaa kasvihuonekaasujen kokonaismäärää, pääasiassa hiilidioksidia (CO₂), joka syntyy tuotteen tai toiminnan elinkaaren aikana. Se on keskeinen mittari kestävyyden arvioinnissa kaikilla sektoreilla, myös maa- ja elintarvikealalla. Hiilijalanjälkilaskenta, joka perustuu elinkaariarviointiin (Life Cycle Assessment, LCA), mahdollistaa päästöjen tarkastelun koko ruokaketjussa alkutuotannosta kulutukseen asti. Tiedon avulla yritykset ja tuottajat voivat vähentää päästöjään ja parantaa toiminnan läpinäkyvyyttä.
Nykyisten menetelmien haasteet
Monet nykyiset hiilijalanjäljen laskentamenetelmät perustuvat yleisiin IPCC:n päästökertoimiin. Nämä eivät kuitenkaan huomioi riittävän tarkasti maataloustuotannon erityispiirteitä, kuten maankäytön tai viljelymenetelmien muutoksia. Tämän seurauksena esimerkiksi viljelijöiden ilmastoviisaat käytännöt, kuten maaperään hiiltä sitovat viljelytavat, voivat jäädä näkymättömiksi tuote- tai tilatasolla. Lisäksi tiedon yhdistäminen eri tasoilta, kansallisista inventaarioista peltolohkokohtaiseen dataan, on usein monimutkaista.
Maankäytön ja viljelymenetelmien muutosten vaikutus
Maankäytön muutokset vaikuttavat merkittävästi maatalous- ja metsätuotteiden ilmastovaikutuksiin, sillä ne muuttavat maaperän hiilivarastoja. Muutokset voivat johtaa joko nettopäästöihin tai hiilen sitoutumiseen, riippuen käytännöistä ja maaperän ominaisuuksista.
Esimerkiksi turvemaiden viljely tuottaa huomattavia päästöjä turpeen hajoamisen vuoksi, kun taas kivennäismailla voidaan tietyin edellytyksin sitoa hiiltä maahan. Tämä korostaa tarvetta tarkemmille, sijaintikohtaisille arviointimenetelmille.
Tarkkuutta hiilijalanjälkilaskentaan
Luonnonvarakeskus (Luke) kehittää yhtenäisiä LCA-menetelmiä Leinosen (2022) viitekehyksen pohjalta. Kehitystyössä pyritään siihen, että pystyttäisiin huomioimaan maankäyttö ja maankäytön muutokset (LULUC) eli maaperän hiilivaraston muutokset myös hiilijalanjälkilaskennassa. Menetelmä yhdistää sekä ylhäältä alas (top-down) että alhaalta ylös (bottom-up) lähestymistapoja, jolloin yksityiskohtainen peltotaso- ja kansallinen inventaariodata voidaan integroida samaan arvioon. Menetelmä soveltuu sekä maatalous- että metsäsektorin tuotteisiin ja se pyritään harmonisoimaan kansainvälisten standardien, kuten Product Environmental Footprint (PEF) -viitekehyksen, kanssa. Erityisesti maankäytön muutosten ja maaperän hiilensidonnan huomioiminen on ratkaisevaa tarkkojen arvioiden saavuttamiseksi.
Esimerkki: ohran ja kauran hiilijalanjäljet
Luken LCA-tiimin tutkimukset osoittavat, että viljelykäytäntöjen muutoksilla on suuri vaikutus ohran ja kauran hiilijalanjälkeen. Esimerkiksi peitekasvien käyttö ja lannanlevitys voivat vähentää päästöjä erityisesti kivennäismailla. Turvemailla tilanne on kuitenkin toinen, siellä viljely voi tuottaa moninkertaiset päästöt verrattuna kivennäismaahan. Tämä korostaa tarvetta tarkalle peltokohtaiselle datalle ja kohdennetuille päästövähennysstrategioille.
Kohti kestävämpää ruokajärjestelmää
Tarkempi hiilijalanjälkilaskenta tarjoaa konkreettisia mahdollisuuksia parantaa maatalouden kestävyyttä. Luotettava data auttaa viljelijöitä ja yrityksiä osoittamaan omat päästövähennystoimensa, tukee vastuullista viestintää ja kannustaa innovaatioihin. Pitkällä aikavälillä jatkuva tutkimus ja yhteistyö ovat avainasemassa, jotta menetelmät pysyvät ajan tasalla ja vastaavat alan kehittyviin tarpeisiin.
Lisätietoa projekteista:
Yhteyshenkilöt Luonnonvarakeskuksen hiilijalanjälkilaskennan kehitystyössä: Xing Liu, Anniina Lehtilä, Usman Ghani ja Ilkka Leinonen (sähköpostit etunimi.sukunimi@luke.fi)